Miksi kiusataan?

Minua on kiusattu aikoinaan ala-asteen ensimmäisistä luokista asti puhelinsoittojen ja tekstiviestijen avulla. Se ei kuitenkaan jättänyt minuun syvimpiä arpia.. Moni varmasti ajattelee että porukan ulkopuolelle jättäminen ei ole kiusaamista. "Muutaman" vuoden kokemuksella voin sanoa että se satuttaa yleensä enemmän kun sanat. 

 

Olen oikeastaan aina 3 luokasta lätien ollut koulussa se porukan "hylkiö" koskaan ei minulla ole okein ollut koulussa ketään eritistä kaveria varsinkaan ala- tai yläasteella. Nyt Hinkulan aikana olen saanut muutaman hyvän ystävän ja sen huomaa että ne oikeasti myös välittää minusta kun olemme paljon yhteysissä vaikken siellä olekkaan. Sielläkin tulee aika usein olo että jään porukan ulkopuolelle ja kaksi vuotta sitä kestin.. mutta ei se lähteminen Hinkulasta johtunut vain tuon takia, siihen oli paljon muitakin syitä! 

Se porukan ulkopuolelle jääminen saa sinut väistämättä miettimään, miksi minä en kelpaa? Olenko minä huonompi kuin muut? Mitä olen tehnyt väärin kun kaikki vihaa minua? Sitä vastaan on myös vaikeaa taistella, et voi ketään pakottaa olemaan kaverisi tai edes olemaan samassa porukassa. Helposti aloin syyttämään itseäni, seuraavat kysymykset päässäni olikin miksi minä? Miksi olen näin huono ihminen? Mikä minussa on vikana kun en kelpaa kelleekkään?  Mitä olen tehnyt tai sanonut väärin? Enhän tunne edes koko ihmistä tai hän minua ja se jo vihaa mua? 

 Noihin kysymyksiin en ole vieläkään saanut vastausta. Mutta ylä asteella minulla tuli totaali itsetunnon romahtaminen, elämäni muuttui täysin ja en tiedä mikä minuun meni kenties se aina yksin oleminen? Kun menin yläasteelle, en uskaltanut tutustua kehenkään peläten tulevani taas hylätyksi. Minulla ei juurikaan ollut ketään ystävä yäasteen aikana. Olin lähes tulokoon aina yksin. Muuten olin hirvittävän ujo enkä uskaltanut oikein suutani avata kun pelkäsin muiden reaktioita.

Ahattelin vain että kun pääsen ylasteelta pois asiat tulee muuttumaan kun ihmiset vaihtuvat. Kun tiesin että pääsen Kiuruvedelle Hinkulaan opiskelemaan, ajattelin että siitä tulisi uuden elämän alku. Ajattelin että sieltä on helpompi saada ystäviä, kun onhan meillä jo valmiiksi jotain yhtestä = hevoset. Kun se koulu sitten alkoi, tuntui että voin aloittaa elämän uudelleen ja olla oma itseni. Ja niinhän siinä kävi, sain aluksi paljon kavereita ja meillä oli hauskaa yhdessä. Ensimmäinen vuosi meni nopeasti enkä edes ajatellut ollessani siellä että hyväksyykö joku minut sellaisena kun olen? Monun ei tarvinnut enää etsiä porukkaa, kun se oli minulla. Kun toinen vuosi alkoi asiat kuitenkin muuttui, taas se alkoi.. kuitenkin parin hyvän ystävän avulla pääsin eteenpäin ja kiusaajat ei ehkä ymmärrä tätä vieläkään että ovat oikeasti kiusanneet. Suljin kaiken pahan vain itselleni ja en puhunut siitä muille, kunn tuntui että asiat vaan leviää jos puhun ja kukaan ei ymmärrä minua. Nyt kiusaaminen muuttui, se ei enää ollut niin paljon porukasta pois sulkemista, vaikka sitäkin tapahtui välillä. Nyt koulu kaverini ja muutkin kaverit ovat sanoneet että kun olen ollut täällä enkä koululla olen aivan ERI IHMINEN. Täällä minusta tuntuu että kaikki hyväksyy minut juuri tämmöisenä kun olen ja olen motivoitunut opiskelemaan, kun taas koululla tunt että mikään ei onnistu tai etene mihinkään. Edelleen olen välillä vähän ujo ja minun on vaikea lähestyä joitain ihmisiä, edelleen hermoilen välillä sitä että sanon jotain tyhmää. Mutta suunta on ylöspäin ja enää en yritä olla jotain muuta kuin olen muita miellyttääkseni. Olen ymmärtänyt että pahemmat ongelmat olivat kiusaajillani, ei minulla. OLEN OMAITSENI JA JOS EN JOLLEKKIN KELPAA SE ON HÄNEN ONGELMA EI MINUN.